Mika Waltari -seura

Mika Waltari 1908 - 1979

Mika Toimi Waltari s. Helsingissä 19.9.1908, fil.kand. 1929, Suomen Akatemian jäsen 1957.

Mika Waltari aloitti kirjallisen uransa 17-vuotiaana 1925 uskonnollisella kertomuksella Jumalaa paossa, joka oli Merimieslähetysseuran tilaus. Hän havitteli ryhtyvänsä runoilijaksi, kirjoitti julkaisemattoman kokoelman Lauluja Saatanalle 1926 ja julkaisi esikoiskokoelman Sinun ristisi juureen 1927. Salanimellä Kristian Korppi hän julkaisi kauhunovellien kokoelman Kuolleen silmät 1926. Läpimurtonsa hän teki 1928 esikoisromaanillaan Suuri illusioni, jonka kirjoitti valmiiksi romaaninsa näyttämöllä Pariisissa.

Waltari liittyi uransa alussa Tulenkantajien ryhmään, joka halusi avata ikkunoita Eurooppaan ja tuoda Suomeen kansainvälisiä tuulia sodan jälkeen 20-luvulla. Hän julkaisi yhdessä Tulenkantajien johtohahmon Olavi Paavolaisen kanssa modernistisen, kaupunkikulttuuria ylistävän runokokoelman Valtatiet 1929, mutta alkoi sen jälkeen etääntyä runoilijaystävistään. Lauri Viljasen kielteinen arvio hänen kokoelmastaan Muukalaislegioona samana vuonna sekä Paavolaisen pamfletti Suursiivous 1932 loitonsivat lopullisesti Waltarin nuoruuden hurmiovaiheesta. Sitä ennen Waltari ehti opiskella teologiaa ja valmistua ennätysajassa filosofian kandidaatiksi aineinaan filosofia, estetiikka ja kansantalous.

Hän matkusti Konstantinopoliin 1929 ja kirjoitti kokemuksista matkakirjan Yksinäisen miehen juna. Hän oli ensimmäinen Tulenkantajista, joka toteutti ryhmän itämaiset haaveet, ja ainoa joka todella avasi ikkunoita kotimaita kauemmas, myöhemmin Egyptin muinaisuuteen ja Turkin historiaan kohoten myöhemmin kansainväliseen maineeseen kirjailijana.

Waltarin kotimainen kausi alkoi armeijassa, mistä hän kirjoitti isänmaallista henkeä hehkuvan raportin Siellä missä miehiä tehdään 1931 vastauksena Pentti Haanpään armeijaa kritisoivalle novellikokoelmalle Kenttä ja kasarmi. Waltarin uhrivalmius omasta ja sukupolvensa puolesta sai lisää vahvistusta 30-luvun poliittisista tapahtumista ja sodan merkeistä.

Helsinki-trilogia, jonka osat olivat Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935) herätti lopulta ns. suuren kirjallisuustaistelun: Waltarin idealistista ja kristinuskoon pohjaavaa näkemystä sukupolvien ketjussa ei hyväksytty työläiskirjallisuutta suosivassa kritiikin ilmapiirissä. Waltarin aloittama taistelu politisoituvaa arvostelua vastaan johti hänen tappioonsa ja päätökseen vastedes pidättyä julkisesta polemiikista.

Hyvitys tuli heti 30-luvun lopulla, jolloin Waltari voitti WSOY:n pienoisromaanikilpailun 1937 teoksellaan Vieras mies tuli taloon ja myös pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen osuuden 1939 teoksellaan Kuka murhasi rouva Skrofin? Se sai jatkoa romaanissa Komisario Palmun erehdys (1940) ja vielä Matti Kassilan elokuvaa varten kirjoitetussa teoksessa Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962). Pienoisromaani luontui Waltarin omaksi lajiksi, siinä hän saavutti monia kestäviä tuloksia kuten teoksissa Fine van Brooklyn, Ei koskaan huomispäivää, Jokin ihmisessä, Kultakutri ja Sellaista ei tapahdu. Parhaat tämän lajin teokset on koottu kahteen kokoelmaan Kuun maisema (1953) ja Koiranheisipuu (1961).

Sotavuodet 1939-1944 Waltari työskenteli Valtion Tiedoituslaitoksen (talvisodassa vielä Finlandia-uutistoimiston) palveluksessa kirjoittaen sotaponnisteluihin liittyviä artikkeleita, pääkirjoituksia, pakinoita, novelleja, reportaaseja ja satuja, myös neljä tietokirjaa, neljä romaania, elokuvakäsikirjoituksia, näytelmiä ja kuunnelmia. Tilatuissa teoksissa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941) sekä Neuvostovakoilun varjossa (1942) hän saattoi käyttää Valtiollisen poliisin ja sotilastiedustelun salaisia lähteitä ja kykeni hahmottamaan ajankohtaisista suurvaltapoliittisista pyrkimyksistä kuvan, joka yhä vielä kestää tarkastelun historiantutkimuksen uusien tietojen valossa.

Romaaneissaan Antero ei enää palaa (1940) ja Rakkaus vainoaikaan (1943) hän antaa kuvauksen talvisodan ja välirauhan tunnelmista autenttisella, lohduttavalla ja mielialoja kohottavalla tavalla. Samoin historialliset romaanit Kaarina Maununtytär (1942) ja Tanssi yli hautojen (1944) näyttivät Suomen aseman suurvaltojen välissä allegorisesti eri aikakausina ja valmistivat kansaa sodanjälkeisten aikojen muutokseen. Waltari on sanonut, että hän olisi ollut valmis kirjoittamaan kauan hautomansa romaanin muinaisesta Egyptistä 30-luvun lopussa, jolloin näytelmä Akhnaton auringosta syntynyt 1938 oli sen esiharjoitus. Sota tuli väliin ja muutti romaanin rakenteen ja ajatussisällön täysin. Kun Waltari keväällä ja kesällä 1945 kirjoitti purkauksenomaisesti romaanin Sinuhe egyptiläinen, hän samalla syvien taustatutkimustensa elävöittämään Egyptiin heijasti oman aikansa ja äskeisen maailmansodan raunioittavat kokemukset, länsimaisen sivilisaation koko henkisen romahduksen.

Sinuhe egyptiläinen kohtasi vastakaikua maailmalla: se käännettiin ruotsiksi, ranskaksi ja pian englanniksi, jolloin se 1949 nousi Yhdysvaltain best seller -listan kärkeen ja piti paikkaa puoli vuotta. Egyptologien kongressissa romaani todettiin arkeologisesti ja historiallisesti virheettömäksi. Sen kyyninen ja huumorin lävitse kuvattu idealismin tragedia vastasi eri maiden lukijain käsitystä maailmantilanteesta 40-luvulla. Sen eroottisesti rohkeat kohtaukset, seikkailut eri maissa ja armottomasti kuvatut verilöylyt ja sodat lisäsivät sen kansansuosiota. Siitä valmistettiin uudenaikaisella Cinemascope-tekniikalla loistelias joskin jäykänlainen mammuttielokuva Hollywoodissa 1954. Se on vieläkin maailmalla myydyin suomalainen romaani; tähän mennessä se on käännetty 41 kielelle.

Historiallisten romaanien sarja jatkui Waltarin tuotannossa. Veijariromaanit Mikael Karvajalka (1948) ja Mikael Hakim (1949) ulottivat kuvauksen islaminuskoiseen Turkkiin, minne päähenkilö loikkaa vaellettuaan halki 1500-luvun humanismin ja uskonsotien Euroopan. Edeltävät tutkimukset olivat esillä jo näytelmässä Paracelsus Baselissa (1942). Romaanisarja jäi vaille kolmatta osaa, sillä Waltarille tuli kiire kuvata Konstantinopolin piiritystä 1453 romaanissaan Johannes Angelos (1952), jolloin tapahtumista oli kulunut 400 vuotta. Siitä tuli Sinuhen ohella Waltarin kestävin historiallinen teos, tiivis piirityksenaikainen päiväkirja, joka näyttää läntisen maailman hajanaisuuden ja tuhon idän ekspansion edessä: jälleen kuva maailmansodan jälkeisiltä kylmän sodan vuosilta, ehkä myös talvisodan päiviltä ja Berliinin kriisistä.

Matkakirja Lähdin Istanbuliin (1948) kertoo Waltarin toisesta matkasta idän kaupunkiin sekä sodanjälkeisen Euroopan tilanteesta surumielisen huumorin ja kulttuurihistoriallisen näkemyksen valossa. Waltari oli kirjoittanut monia näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia, ja 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa hänen esitysaikaan osuvat satiiriset komediansa ja farssinsa kiersivät kaikissa Suomen teattereissa ja huvittivat ankaran ajan ahdistamia katsojia. Ikivihreitä komedioita ovat mm. Noita palaa elämään, Gabriel tule takaisin ja Omena putoaa. Waltari on lisäksi kirjoittanut runoja sarjakuviin Kieku ja Kaiku. Hänen monet teoksensa on filmattu. Waltarin myöhäinen tuotanto syvenee mystiikan suuntaan romaanissa Turms kuolematon (1955) ja palaa lopulta hänen nuoruutensa etsintään, jolloin hän aikoi ryhtyä papiksi ja opiskeli lyhyen ajan teologiaa 1926-27. Romaanit Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964) palaavat kristinuskon syntyyn ja alkujuurille, Jeesuksen kuoleman ja alkukristittyjen vainojen aikoihin. Myös pieni romaani Felix onnellinen (1958) pohtii kristittynä elämisen vaikeutta keskellä materialisoitunutta maailmaa. Mika Waltarin etsintä ei tuonut valmiita vastauksia, vaan hän jätti portin perimmäiseen auki. Hän ei uskonut ihmisjärjen voivan ratkaista kaikki olevaisen ongelmat, eikä hän kieltänyt yliluonnollisen olemassaoloa. Hänen elämännäkemyksensä kiteytyi kolmeen arvoon: inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus.

Waltarin ajatuksia sisältää kirja Ihmisen ääni (1958) ja hänen laajasta kirjailijahaastattelustaan on Ritva Haavikko toimittanut teoksen Kirjailijan muistelmia (1980). Hänen teoksistaan on otettu jatkuvasti uusia painoksia kotimaassa ja muissa maissa.

Panu Rajala